Matkaseura: Yksin.
Miksi: Joskus on "mentävä metsään" hiljentyäkseen, meditoidakseen ja tutkiskellakseen itseään. Se on sukuvika.
Lauantai 21.8. Valkeakoski–Tampere–Rovaniemi.
Matkaan lähteminen kutkutti. Sukulaiset pitivät minua hurjana, kun lähdin yksin. Minä kohauttelin olkapäitäni ja ihmettelin, että eihän yksin vaeltamisessa ole mitään ihmeellistä. Vakuuttelin, etten ota turhia riskejä. Sitä paitsi minä olen tottunut kulkemaan yksin, omine aikatauluineni ja polkuineni.
Minun oli tehtävä tämä matka.
Äiti heitti minut Tampereen asemalle yöjunalle. Köyhäilin, enkä ottanut makuupaikkaa, vaan yritin nukkua istumapaikalla. Nukuin koiranunta, kun vaunussa paloi valot.
Sunnuntai 22.8. Rovaniemi–Kiilopää. Kiilopää–Suomunruoktu, 14 km.
Juna oli säntillisesti Rovaniemellä. Nousin bussiin ja havaitsin kuskin letkeäksi tyypiksi. Totesin, että tämähän alkaa hyvin.
Olimme perillä puolilta päivin. Jätin reittisuunnitelmani Kiilopään tunturikeskukseen, tarkastin rinkan ja lähdin maastoon.
Lähtiessä Kiilopäällä oli sumua, mutta sää selkeni matkan taittuessa. Rinkka painoi vähän turhankin paljon (23 kg reissun alussa), mutta ajattelin reteästi kantavani sen helposti. Ei se nyt ihan niinkään mennyt, mutta alku sujui rallatellen.
Matkan varrella oli niin avotunturia, puronvartta kuin kangasmetsääkin.
Sain otettua itsestäni kuvan itselaukaisimella päivätuvalla.
Löysin alavammalta maalta kantarelleja ja herkkutatteja, joista tein illallista. Pystytin teltan Suomunruoktun tuvan viereen joenpenkalle, ja lähdin etsimään matkapuhelimeen kenttää, jotta voisin lähettää puolisolleni viestin.
Ilta alkoi hämärtyä ja tunsin olevani kovin yksin, vaikka tuvalla oli kolmen nuoren miehen seurue. Yksinäisyys tuntui yhtä aikaa vanhalta tutulta ja pimeältä riivaajalta. Enemmän kuitenkin edelliseltä kuin jälkimmäiseltä. Erämaa oli rauha. Nukuin kuunnellen joen solinaa ja kohinaa. Mitkään huolet eivät painaneet.
Maanantai 23.8. Suomunruoktu–Tuiskukuru, 14 km.
Aurinkoista, mutta tuulista. Taival oli helppo ja kuljin hymy huulilla.
Tuvalle päästyäni tein kalakeittoa (säilyketonnikalasta) ja levähdin hetken. Lähdin katsastamaan, olisiko Tuiskujoki kalastuskelpoinen. Ei oikein ollut, mutta löysin lakkoja, jotka söin hyvällä ruokahalulla.
En miettinyt syntyjä syviä, olin vain läsnä hetkessä.
Nukuin tuvassa, kun olin liian laiska pystyttääkseni telttaa. Seurana oli ryhmä saksalaisia naisia.
Tiistai 24.8. Tuiskukuru–Luirojärvi, 8 km.
Lyhyt etappi sujui sateenkaaripitoisessa säässä.
Luirolla totesin, että järvi on liian matala kalastukseen ja jokikin oli kuulemani mukaan huono. Luiron Hilttonilla oli melko runsaasti porukkaa.
Plan B: Sokostille!
Mutta ensin piti ruokailla (ihanan tulista intialaisvaikutteista soija–linssi–riisimuhennosta) ja hakea matkan varrelle unohtunut vesipullo. Onneksi se ei ollut kaukana.
Palattuani minulle tarjottiin saunomista, mihin tartuin mielelläni. En ollut etukäteen tiennyt, että Luirolla olisi avoin sauna.
Noin viideltä pääsin lähtemään Sokostia kohti. Laskin, että ehtisin kiivetä huipulle viidessä tunnissa (matkaa tuvalta huipulle ja takaisin oli arviolta 10–12 km), mutta olinkin nopeampi ja tein reissun neljässä tunnissa.
Sokostin-reissun tunnelmat menevät melkein kornin puolelle, mutta menkööt. Vuorelle nousu oli herkistävää. Edessäni ja takanani olivat avara maisema ja vapaus. Kuin heikkopäinen huusin tuuleen, nauroin ja itkin onnesta. Tunsin väkevästi eläväni ja rakastavani ja olevani rakastettu. Ikävöin miestäni. Tunsin olevani kokonainen ja ehjä yksinkin, mutta vielä onnellisempi kaksin. Ja tämä pätee niin elämänkumppaniin kuin vaellusseuraan. Jakaminen on hienoa ja tärkeää.
En silti olisi vaihtanut tätä hetkeä pois mistään hinnasta. Olin oivaltanut jotakin, mitä ei voi täysin pukea sanoiksi.
Kuvat kertovat jotain.
Tuvalle palattuani jalkani olivat hyytelöä. Laskin, että kävelyä oli päivän aikana kertynyt yli 20 kilometriä. Nukuin Hilttonissa kuin tukki.
Keskiviikko 25.8. Luirojärvi–Lankojärvi, 19 km.
Tämä päivä oli raakaa kävelyä. Vähän tylsä etappi, ja viimeiset kilometrit olivat melkein liikaa. Kirosin painavaa rinkkaa. Nilkka kipeytyi jostain syystä, vaikken muljauttanut sitä missään vaiheessa. Ilmeisesti kengät olivat vääränlaiset.
Palovanganjoessa oleva koski oli kuitenkin aika vaikuttava, ja sen yli menevä silta ei ollut selvästikään suunniteltu korkeanpaikankammoisille.
Lankojärvellä oli porukkaa kuin pipoa. Tupa aivan täynnä, joten pystytin teltan. Myöhemmin sinne muodostui varsinainen telttakylä, kun erävaelluksen sm-läiset ryntäsivät paikalle.
Torstai 26.8., lepopäivä ja kalastusta Suomujoella.
Kalaonni ei suosinut, mutta tulipahan ihmeteltyä sieniä ja kasveja. Löysin jopa matsutaken.
Ruohokanukat syysväreissä.
(Tästä puuttuu kuva.)
Ja kyllä näissä maisemissa kelpasi kalastaa, vaikka "turhaan" maksettu kalastuslupa korpesikin.
Perjantai 27.8 Lankojärvi–Kiilopää, 19 km.
Nopea taival. Rautulammella pysähdyin laittamaan ruokaa. Tuvalle samaan aikaan sattuneet isä ja poika ihastelivat ruokiani ja hämmästelivät yksinäistä reissuani.
Viimeiset 12 km menivät vähän tuskaisissa merkeissä kipeytyneen nilkan teippaamisesta huolimatta, ja aivan viimeiset 6 km onnuin, irvistelin ja sadattelin hampaideni välistä. (Nilkka oli sökönä pari viikkoa.)
Mutta ei se mitään, kun maisemat olivat taas tällaiset:
Oli melkoisen taivaallista päästä Kiilopäällä savusaunaan. Sen jälkeen nukuin varaustuvassa harvinaisen makeasti.
Summa summarum: hyvä reissu, onneksi tuli tehtyä. Muistelen kaikkia tekemiäni vaelluksia lämmöllä, mutta tätä matkaa erityisesti. Eikä muuten varmaan jäänyt viimeiseksi soolovaelluksekseni, vaikka puhuinkin tuolla aikaisemmin jakamisen tärkeydestä.
